Kun Arno kuoli heinäkuun alussa niin yllättäen, täysin varoittamatta, en oikeastaan osannut suhtautua asiaan. Tottakai olin surullinen ja kyyneleitä tuli vuodatettua useampaankin kertaan. Ensimmäiset kerrat tallilla tuli nieleskeltyä eikä tiennyt mitä ajatella kun näki kaikki Arnon varusteet roikkumassa samalla paikalla kuin aina ennenkin mutta hevosta ei vaan enää ollutkaan. Tallilta tuttujen ihmisten kanssa asiasta puhuttiin tottakai usein mutta oli vaikea pukea omia ajatuksia sanoiksi. Edelleen se on vaikeaa. Sitä jotenkin vaan ajatteli että tapahtunutta ei voi enää muuksi muuttaa, voi vain hyväksyä ja jatkaa eteenpäin. Käytiin elokuun alussa katsomassa uutta hevosta mutta kun 2,5 tunnin ajomatkan jälkeen päästiin perille, niin selvisi että hevonen ei ollut vielä ikinä aikaisemmin ollut satulan alla. Ei siis mitenkään sopiva terapiahevoseksi lapsille. Voisi tietysti puhua melko suuresta väärinymmärryksestä, en tiedä mistäköhän ne sitten mahtoi puhelimessa puhua, hevosen omistaja ja meidän terapeutti.
Nyt vasta useamman kuukauden jälkeen on käynyt selväksi kuinka ainutlaatuinen Arno oli ja kuinka vaikeaa on korvata jotain niin ainutlaatuista. Terapeutti etsii edelleen seuraajaksi sopivaa hevosta, mutta vaatimukset on tottakai kovat. Niin hevosen kuin lastenkin turvallisuuden takia.
Ei sellaista niin vain löydy.
Ja nyt vasta näiden useiden kuukausien jälkeen voin rehellisesti todeta ymmärtäväni kuinka ison osan Arno ehti viedä mun sydämestä sen reilun kuukauden aikana. Kuinka ihana voikaan olla hevonen, joka tulee luokse pyytämättä, joka osoittaa luottamusta ja on niin rehellinen, kuin itsepäinen hevonen voi olla. Kuinka mua harmittaa se kuinka lyhyt meidän aika oli yhdessä. Kuinka paljon olisin voinut vielä Arnolta oppia ja kuinka olisin halunnut olla Arnoa kohtaan vielä parempi ja rakastavampi, jos olisin vaan tiennyt kuinka nopeasti kaikki on ohi.
En kuukausiin halunnut nousta hevosen selkään. Vaikka kuinka houkuteltiin ja tarjottiin. Se ei vaan tuntunut oikealta. Jännitti ja pelotti. Kuinka suuren kolauksen itsetunnolle tuottaa hevosen kuoleminen ratsastuksen aikana. Vaikka eihän mulla ollut mitään tekemistä koko asian kanssa. Kyse oli vain järkyttävän huonosta tuurista. Tai kuten ystäväni äiti totesi; ehkä meidän pitäisi pikemminkin olla otettuja siitä että Arno luotti meihin niin paljon, että kuoli meidän seurassa.
No joka tapauksessa, lokakuun alussa olin vihdoin niin pitkällä että nousin ystäväni hoitohevosen selkään. Myös tämä hevonen on terapiahevonen, joten luottamuspohja oli kunnossa. Mutta silti se jännitti! Kierros toisensa jälkeen käyntiä kentän ympäri. Niin tuttua mutta silti niin outoa. Viikottain sen jälkeen aina kun mentiin hevosten luokse, niin ratsastin 20-30 minuuttia.
Muutaman kerran jälkeen vuorossa oli maastoratsastus tallilla, jossa en itse ollut aiemmin käynyt mutta ystävä kylläkin. Sinne mentäessä olin innoissani. Vasta kun piti nousta hevosen selkään, niin iski hirveä jännitys, melkeinpä paniikki. Tottakai hevonen sen aistii eikä se tehnyt asiaa mitenkään helpommaksi. Ohjaajan neuvomana nojasin rennosti taaksepäin ja yritin olla jännittämättä. Kuulemma ulospäin näytti ihan siltä että homma oli hallussa. Näytin rennolta, istuin hyvin ja pidin hevosen kurissa.
Mutta oman pään sisällä oli paniikki valloillaan ja tunteet vaihteli laidasta laitaan, pää oli täynnä kuvia siltä onnettomuusillalta. Verinen hevonen tien varressa makaamassa ja itse neuvottomana vieressä.
Sen maastoratsastuksen aikana en osannut juurikaan rentoutua. Lähinnä olin helpottunut kun koko homma oli ohitse, tuli nimenomaan se fiilis: Jes, mä tein sen! Eli yksi este selätetty.
Vaikka ei ollutkaan kivaa, niin silti olin varma että tästä se taas lähtee ja seuraavalla kerralla on paljon kivempaa. En kuitenkaan ollut valmis luopumaan harrastuksesta, josta tykkään niin paljon. Ratsastus kun on jotain mistä olen haaveillut pienestä pitäen ja olen ollut niin tyytyväinen siihen, että aloitin, vaikkakin näin vanhempana.
Varasin samantien yksityistunnin sieltä ratsastuskoululta, jossa aiemmin otin tunteja. Opettajana oli onneksi tuttu tyttö, siltä ajalta kun aloitin ratsastuksen. Oli suhteellisen terapeuttista selittää tuntemattomalle ihmiselle, joka kuitenkin ymmärtää täysin, kaiken sen mitä oli tapahtunut. Ratsastin sillä tutulla hevosella, jolla olin aiemminkin tunneilla ratsastanut ja itseluottamus kohosi heti pari pykälää ylöspäin. Ratsastus oli taas kivaa! Laukata en vielä uskaltanut mutta askel kerrallaan.
Tämän jälkeen olen ottanut toisenkin yksityistunnin (ja silloin uskalsin myös taas laukata!) ja käynyt toisenkin kerran maastoratsastamassa. Itseasiassa viime viikonloppuna kolmen muun suomalaisen naisen kanssa! Lisäksi aina kun käydään hevosia hoitamassa, jos vaan tilaisuus on, niin ratsastan myös hetken sillä ystäväni hevosella.
Huomasin jo toisen yksityistunnin aikana että en enää jännitä niin paljoa ja pään sisällä on taas tilaa nauttia ratsastuksesta. Vielä enemmän tunne vahvistui tuon edellisen maastoratsastuksen aikana.
Muistot (myöskään ne inhottavat siltä illalta) ei ole mihinkään kadonneet, mutta nyt vihdoin tuntuu että on aika siirtyä eteenpäin. Vaikka yritin sitä jo silloin kuukausia sitten uskotella itselleni, niin nyt se vasta taitaa olla toteuttamiskelpoinen ajatus. Nyt sitten vielä kun löytyisi meille uusi sopiva terapiahevonen! Sitä odotellessa nautin satunnaisista ratsastuskerroista ja säännöllisestä hevoshoidosta, meidän pieni pippurinen Shetlander kun on saanut mun jakamattoman huomion Arnon kuoleman jälkeen :) Vaikka Isie onkin pieni, niin se osaa olla varsinainen äkäpussi! Sitä kivemmalta siis tuntui kun pyöräiltiin sunnuntaina Justinin kanssa tallille ja käytiin laitumella katsomassa hevosia, niin Isie tuli heti luokse ja osoitti että "Hei, sä oot niiiiin mun kaveri!" Nuohoamaan ja kiehnäämään. Osoitti myös mieltään toisia hevosia kohtaan, että ei tartte tulla lähemmäs koska tää on mun ihminen ja mun pitää nyt saada huomiota :) Ihana höpö!
 |
| Arno <3 |
